How I Met My Future Husband <3

Morjensta moi teille vaan taas! Viimeksi kirjoittelin tänne mun rakkaista sisaruksistani kun kerta aihetta oltiin multa pyydetty (mulle saa toki ehdotella aiheita joista voisin kirjoittaa). Nytkin siis ajattelin hieman kirjoittaa toisesta pyydetystä aiheesta blogia. (ja juuh, kirjoitan nyt tän tekstin ainakin joltain osin puhekielellä, jotenkin luonnistuu multa helpommin). Piti tehdä tämäkin postaus jo ystävänpäivänä, mutta en sitten jaksanut alkaa naputtelemaan blogipostausta (jooh, oon laiska!) Anyway, kuten otsikoinnista huomaa, kirjoitan tekstin jälleen kerran mulle rakkaasta henkilöstä...Kyllä vain, mun ihanasta poikaystävästäni, Rikusta <3

Varoitan, koska oon niin "in lööv", saatan innostua kirjoittaessani, mikä meinaa siis sitä, että tekstistä saattaa tulla pitkä (mutta Riku on sellanen henkilö kenestä mä tykkään höpistä, koska rakkaus...) Mahdotonta ei myöskään ole, että tekstiin sisältyy "ällösöpöyttä" (mä kun oon tyttöystävänä just sellasta söpöilijä-tyyppiä). Anyway, aloitetaas tää stoori sitte pikkuhiljaa, eli kerron nyt ainakin miten oon Rikun tavannut ja miten tää meidän juttu on lähteny käyntiin jne. 

"Senkin stalkkeri", siitä tää kaikki lähti etenemään... Elettiin päivää 22.7.2015, mulla oli aika perus tylsä päivä ja löhöilin vaan kotona koneen äärellä. Päätin sit kuitenkin eksyä tsekkaamaan mun profiilia Kuvake-nimiseltä sivustolta.Huomasin taas sen söpön poitsun kuvan jota olin jo parina päivänä aikaisemminkin tiiraillut, noh tietysti mä menin nyttenkin stalkkimaan sen profiilia (vaikka se saikin tietää että olin taas käyny stalkkimassa sen profiilia, kuvakkeessa kun pystyy käydä katsomassa ketkä sivulla on vieraillut). Noh, mä sitten siinä välillä kävin katsastamassa mun facebookit yms. jutut, sitten kun taas palailin kuvakkeen puolelle niin huomasin saaneeni kommentin kuvaani joltain henkilöltä. Ajattelin "tää on taas varmaan joku jonkun seksistisen kommentin laittanu epätoivonen mies...". Vaan sitten kun sen kommentin meikäläinen päätti tsekata, niin hymy nous korviin..."SE SÖPÖ POJU KOMMENTOI MUN KUVAAN!!!" (Olinhan mä meinannu sille viestii laittaa joka kerralla kun sitä stalkkeroin, mutta eipä ujo paska uskaltanu, sen takia olinkin onnessani kun Riku oli kommentoinut). "Senkin stalkkeri :D ", niinhän siinä viestissä luki, siitä alkoikin sitten hirvee kommenttipommitus... 

Kertoilin Rikulle kuinka se oli herättänyt mun huomion mm. samankaltaisella musiikkimaulla komean ulkonäön lisäksi. (Riku sitten kuitenkin kertoi ettei se enää juurikaan kuuntele samoja bändejä mitä mä, mutta kuitenkin edes jotenkin vielä sellaista mitä itsekin voisin kuunnella, joten eipä sillä niin väliä ole ollut). Jo siitä hetkestä lähtien kun olin tsiigaillut niitä Rikun kuvia, niin mulle tuli sellainen " Wow! Ton pojun mä niin haluisin ittelleni"-olo, niin siinä viestitellessä yritin tietty tehdä kaikkeni jotta saisin Rikun kiinnostumaan musta (ja ilmeisesti kiinnostu kun ei se vieläkään oo lähteny mihinkään). Olihan mun sit pakko tietysti stalkkeroida Rikun mahdollinen facebook-profiilikin ja laittaa kaveripyyntö :D 

Yllättävän pian aloin jo kutsumaan Rikua jo muruksi yms. nimillä, tehdäkseni selväksi että mä haluun olla se "Rikun tytsy". Yleensä oon tosi varuillani alkuun tutustuessani uusiin ihmisiin (etenkään netissä), mutta Rikun kanssa mulla on aina ollut tosi helppo ja rauhallinen olo. Riku antoi sellaisen kuvan, että sille vois puhuu mistä vaan luotettavasti. Rikun kanssa oli helppo jakaa puolin ja toisin meidän rankempiakin asioita, kyllä meinaan oli mahtava puhua kun huomas ettei toinen tuominnut tai pitänyt muutenkaan "outona psykopaattina" (moni ihminen kun on valitettavasti ei suhtaudu aina yhtä tyynesti kun puhun asioistani). 

Rikun kanssa tulikin oikeastaan heti puhetta että halutaan nähdä toisemme. Ihan heti se ei kuitenkaan onnistunut parin muuttujan takia (mutta niistä en täällä mainitse kun ne liittyvät enempi poikaystäni henkilökohtaisiin asioihin, joihin mulla siis on vaitiolovelvollisuus). Sain kuulla kuitenkin tuon rakkaani äänen ennen tapaamistamme. Muistan soittaessani Rikulle ensimmäistä kertaa kuinka taisin puolet puhelusta vain hokea lausetta "sulla on niin sairaan ihana ääni" (oon meinaan ihan "in lööv" siihenkin, musiikkia korvilleni), Riku sen sijaan vaan vastausten väliin haukotteli väsyneenä :D Sen puhelun jälkeen tulikin entistä enempi olo "Meni siihen kuinka monta valovuotta tahansa, mun on pakko päästä näkemään toi mies edes kerran!". Siinä menikin jokunen kuukausi sitten facebookissa jutellen toisiimme tutustuen enempi ja söpöyksiä jaellen, joka päivä milteinpä sanoen kuinka halutaan vaan nähdä toisemme. Jo vaikkei oltu virallisesti pari, niin pidin itseäni "Rikun naikkosena". Meidän eka riitakin tuli oikeestaan jo parin viikon juttelun jälkeen kun Riku oli kuvakkeessa painanut "bongaa kuva"-toimintoa erään toisen tytön kuvalle ja minähän siitä tietenkin sain tietää kun kaverit kuvakkeessa näkevät toistensa bongaukset (bongaaminen on siis toiminto jossa voi ikäänkuin laittaa muistiin kiinnostavat henkilöt). Muistan vaan valittaneeni Rikulle "Ai sä kattelet muita! Mä luulin että sä tykkäsit musta..." (samalla tietenkin peläten että meidän juttu loppu siihen). Rikun kanssa saatiin kuitenkin silloinkin sopu aikaan ja luvattiin ettei enää bongailla.

Vaan kerrotaas jo siitä sitten kun päästiin tapaamaan....Voi juukelis puukelis kun meinaan jännitti! Meillä ei ole kun n. tunnin matka toistemme välillä,mutta mä voin sanoo vaan että se tais olla mun elämän ehkä jännittävin matka! (mä meinaan ihan vapisin jännityksestä). Se oli siis torstai-päivä, oltiin Rikun kanssa sovittu että mä tulisin koko viikonlopuks jotta saatais kunnolla olla toistemme kanssa nyt kun kerrankin nähtäis (koska sehän oli jo varmaa että toimeen kyllä tultais, olinhan mä jo kuukautta aikasemmin ilmaissut haluni seurustella Rikun kans vaikkei oltu nähtykään eli siis seurusteltiin jo ennen tapaamistakaan, niin outoa kun se saattaakin joidenkin mielestä olla) Mä varmaan pomppasin metrin verran pystyyn penkilläni kun vr-täti kuulutti että ollaan saavuttu kohteeseen. Kanssa matkustajat varmaan katto vähän sillee "mitä helkkarii toi tyttö tossa oikeen virnuilee", mun kun oli jännitykseni takia vaikeeta pitää naama peruslukemilla kun jännitti niin perkeleesti. Kun nousin junasta ulos, hätäännyin ihan helvetisti kun asemalla ei näyttäny olevan ketään vastassa. Tuli sellanen "kusettiko se mua"-olo. Laitoin sit kuitenkin hädissäni viestiä (en muista soitinko jopa) "Missä oot" ja sain tietää että tuo oli jäänyt odotteleen mua matkakeskukseen (laiskuri ei jaksanu sit tietenkään tulla mua het junalle vastaan) :D 

Noh, siitä meikäläinen sitten vielä entistä hermostuneempana lähti matkalaukkuani perässä vetäen kohti matkakeskuksen aulaa.Laskeutuessani kohti aulaan vieviä liukuportaita alkoi sydän tykyttämään vielä entistä kovempaa huomatessani jollain tapaa tutun näköisen hahmon...

Voe jumanperkule SIELLÄHÄN SE OLI! Se kuvakkeessa tapaamani komee poju istuskeli siellä päästävarpaisiin mustiin pukeutuneena (tyylilleen uskollisena) kännykkäänsä näpräillen. Tuli kiire laskee ne liukuportaat alas ja päästä näkemään tuo poitsu lähempää, jotta se tosiaan oli se oikea henkilö...Se tunne oli niin epätodellinen kun tosiaankin huomas että perkule! - Se tosiaankin oli oikea henkilö! "Sä näytät siltä että oot se mies kenet mun pitikin tavata" sanoin vain tälle edessäni olevalle mustiin farkkuihin ja Bullet For My Valentine-bändin paitaan pukeutuneelle "emopojalle" . Muistan vain hymyilleeni tyytyväisenä kun tuo katseli meikäläistä päästä varpaisiin ujosti hymyillen, tulipa tuolle heti halikin annettua vaikka herra olikin väittänyt etten muka niin varmana uskaltaisi tehdä. 

Tää seuraava kuulostaa niin kliseiseltä, mutta mä todellakin rakastuin tohon poitsuun ensisilmäyksellä, se oli vaan niin jotain...sellasta mitä mä oon etsinyt jo NIIN pitkään! Riku vaan katteli mua ja hymyili huvittuneesti naureskellen kun mä vaan höpisin tauotta jännittyneenä, se höpinä ei meinaan tauonnu hetkekskään! (yleensä kun olen ujo ja hiljainen uusien ihmisten seurassa)

Mun jännitys alko oikeestaan lievittää vasta siinä vaiheessa kun lähettiin matkaamaan kohti ton mieheni kämppää (paikallisbussit on muutenkin niin ahistavia ettei paljoo huvita höpistä niissä kun haluu vaan äkkiä pois). Huvittavaa oli kyllä kieltämättä halata tuota mun murustani perille päästessä kun olin kiskonut jaloista pois mun 13 cm korkokengät ja olin vaan oma "pikkuruinen" itseni 167 cm pituudessani siinä missä herrani pää keikkuu jossakin 180 ja 190 cm:n välillä (oih, ihanan pitkä mies <3) :D Pitkiä katseita toisiimme, hyväksyviä hymyjä,lämpimiä halauksia ja ujoutta halusta antaa pusu toiselle (mähän kun olisin halunnut antaa tolle pusun jo heti kun nähdessä halasin tota, mutta ei ujous antanu mun tehdä sitä siinä vaiheessa), joten sitten kun se ujous viimein hellitti, voin sanoa tapauksen olleen vain ujo ja söpö (sekä saamarin koukuttava). Oli niin ihanaa kuinka Riku kaappas meikäläisen sohvalle makoilemaan kanssaan ja silitteli mun hiuksia, silloin meni ne viimeisetkin jännityksen rippeet... ;)

Vaikka oltiin Rikun kanssa tavattu vasta kasvokkain, tuntu että oltais tunnettu jo paljon pidempään. Rikun kainalossa ollessa ja leffoja toljottaessa oli sellainen tunne "tää on se mitä mä haluan, mä haluun vaan olla Rikun".Ton herran seurassa kun koin heti oloni tosi turvalliseksi, vaikka kauhuleffojakin katseltiin, niin mä en niitä normaalista poiketen pahemmin pelännyt, koska Rikun lähellä mulla on aina jotenkin rauhallinen olo, siitä huokuu vaan jotenkin sellanen energia muhun.Sen kanssa on pystynyt heti alusta alkaen olemaan täysin oma itsensä. Rikun viereenkin oli heti helppo nukahtaa, ei ollu lainkaan sellasta "Tiia, oo varuillas, sähän just tapasit ton tyypin"-oloa, vaan siinäkin pystyi olemaan rentona täysin. (Ja totta puhuakseni, Rikun vieressä mä nukun huomattavasti paremmin kun itsekseni, etenkin kun nykyään meillä on söpö tapa ottaa aina toisen kädestä kii niin nukahdetaan sillee ihanasti käsikädessä). Ton kyseisen viikonlopun aikana Riku myös sano mulle myös ehkä yhen kauneimmista lauseista mitä mä oon kuullut, vain sen takia, että sillä lauseella oli niin helvetin hieno merkitys. Kokonaan en tätä lausetta voi sanoa poikaystäväni henkilökohtaisten asioiden vuoksi joita tämä asia sisälsi, mutta mieheni kertoi että motivoin häntä eräässä hänelle elämässään vaikeuksia tuottaneessa asiassa... lause alkoi kutakuinkin näin "Mä oon löytäny susta vierelleni naisen, joka motivoi mua..." Awh, toi mies osaa vaan olla niin herttanen (ja kappas vaan, mua alko jälleen kerran itkettämään...mä vaan rakastan tota miestä niin helvetisti, vaikka ollaankin oltu yhessä kohta vasta 5 kk)<3

Lähtö Rikun luota takas omalle kotipaikkakunnalle oli jo silloin niin sydäntä riipaisevaa (kaukosuhde kun on niin se eron hetki koittaa aina pakostikin vaikkei haluaiskaan, onneks on suhteellisen lyhyt matka sen oman kullan luo. Muistan vaan kuinka bussissa kaikki tuijotti mua kun mä vaan itkin ikävääni, en olis millään pysäkillä halunnut irrottaa otetta Rikun halauksesta ja lähteä pois! Vaan olin kuitenkin samalla äärimmäisen onnellinen että oltiin vihdoin tavattu, nyt kun tiesin ettei toi suinkaan jäis meidän viimeseks tapaamiseks. Ehei, meillä on yhteiset suunnitelmat tulevaisuutta kohti ja niitä kohti edetään pienin askelin, vaikka tulis kuinka vaikee tilanne eteen, mä en luovuta rakkaani suhteen! Vaikeudet voi voittaa! Aikeissa on nyttenkin siis vielä joku päivä päästä muuttamaan yhteen ton rakkaani kanssa...eli josko me siis voitaisiin pian jo ens syksyn pimenevissä illoissa viimestään nauttia toistemme läsnäolosta, sohvalla viltin alla leffoja kattellen sillai söpösti. 

Alkuun oli ehkä epävarmuutta, miten tää juttu muka toimis, mutta mun mielestä tää on lähteny olosuhteisiin nähden hyvinkin liikkeelle. Mulla ainakin on melkosen varma olo Rikun suhteen ja kuten oon sanonut, Mähän en todellakaan luovuta ton miehen suhteen! Se kun on hyvinkin pitkälti just se mun "unelmien mies", josta pitkään vaan haaveilin. Mua ollaan osattu kohdella tosi paskamaisestikin, mutta Rikun kanssa oon voinu tuntee oloni kerrankin rakastetuks, siitä huomaa että se todellakin välittää musta, vaikkei se mikään puheliain tapaus aina ookaan. Riku hyväksyy mut sellasena kun oon ja on aina mun tukena (tän bloginkin teossa se on jaksanu kannustaa mua). Riku saa mut aina hymyilemään vaikka päivä ois ollukin äärimmäisen paska. Se lohduttaa mua kun oon surullinen ja koska mähän oon ihan hirvee stressaamaan asioita, Riku saa mut yleensä jopa rauhottumaan. Joku vois nyt sanoo mulle Rikusta "Relaa hei vähän, te ootte ollu niin vähän aikaa yhessä ettet sä voi sanoo viel tollai rakastavas sitä ja mistä sä voit tietää vielä millanen se on"... Bitch please! Mä kyllä tiedän! Toi mies on vaan saanu mut niin sekasin... mä oon sen kans onnellisempi kun kenenkään muun kanssa koskaan! Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta toi mies on saanu mun itsetuntookin parannettua huomattavasti! Riku on myös ollu mulle tukena mun elämää todella raskaasti kolauttaneessa rakkaan ystäväni menettämisessä (se ei siis kuollu mut meni välit poikki mutta koska se asia on niin vaikee mulle, niin siitä tuskin ainakaan tuun vielä vähään aikaan puhumaan täällä), ilman Rikua mä en todellakaan ois jaksanu käydä sitä asiaa läpi! Joten mulla on erittäin vahva tunneside Rikuun juurikin tonkin asian takia! Joten, jos mä en tota siis aidosti ja sydämeni pohjasta rakasta, niin kertokaa mulle mitä tää tunne sit on olevinaan ?! Haters gonna hate, me ei välitetä paskaakaan siitä mitä muut meidän suhteesta ajattelee! 

Vaan tässäpä kaikki tältä erää, sellainen romaani tulikin kirjoitettua että nyt on meikäläisen energiat aika finito ja sormenpäät tunnottomat näpyttelystä. Näin loppuun lisään toki vielä joitan kuvia rakkaastani ja minusta. Rikusta tulen varmasti kirjoittelemaan kaiketi myöhemmin vielä lisääkin (onhan se kuitenkin sen verran isossa osassa mun elämää). Meikäläinen palailee taas kirjoittamaan jahka energiat ja tunto sormenpäihin palailee. Kiitos kun jaksoit lukea tekstin kaikkine ällösöpöilyineen, mä tiedän että tosta tuli tosi pitkä kirjoitus... -Tiia-

Tulevan anoppini ottama kuva meistä 

ensitapaamis-viikonloppuna otettu kuva <3 (hieman heilahtanut tosin, sen takia Rikun kasvot on hieman sumeat)

Pus pus <3

tuli laitettua Rikulle suklaa-kasvonaamio ja ponnari päähän...Voi että kun se oli niin über sulonen <3 

Riku oli vähän väsy...<3

Sisarukseni

Sisarukseni

Good Old Times

Muistoja ja muistelua part. 1

Varoitus! Tästä blogitekstistä tulee melkoisen pitkä, joten valmistaudu siihen ja varaa itsellesi aikaa lukea se rauhassa ilman kiirettä! 

Hoh hoijaa! Tällä kuluneella viikolla meikäläinen on ollut jollain tapaa tosi levoton, koko ajan vaivannut jotenkin rauhaton olo. Miljoonittain asioita pyörinyt mielessä jne. En tiedä vaikuttaako tuo ulkona oleva sateinen ja harmaa sää moiseen rauhattomuuteen, mutta viime päivinä on ollut jotenkin todella vaikea rentoutua, mieli jotenkin harhailee asioiden välillä jatkuvasti. (en toki yhtään ihmettele josko tosiaan tuo sääkin vaikuttaisi asiaan, herkkänä ihmisenä kun välillä reagoin asioihin yllttävänkin voimakkaasti). Viimeisten parin päivän aikana on tullut myös yllättävän paljon muisteltua niitä "vanhoja hyviä aikoja". Jotkut asioista ovat saaneet minut jopa hieman itkeskelemään (erilaisten tunteiden vuoksi, ei siis pelkästään surusta). 

Olen muistellut asioita laidasta laitaan, mm. lapsuuttani ja lapsuusmuistoja.Vaikken olekaan lähtöisin mistään kovinkaan varakkaasta perheestä, voin silti sanoa, ettei lapsuuteni ollut mistään kurjimmasta päästä kuitenkaan. Ehei, minulla on moniakin hyviä muistoja lapsuudestani. En voi kuin ihailla rakasta äitiäni kaiken sen vuoksi mitä hän on meidän lastensa eteen tehnyt, vaikkemme olekaan aina saaneet kaikkea haluamaamme ja vaikka jouduimmekin tyytymään välillä vähempään, tiedän silti sen että äiti on aina yrittänyt parhaansa meidän vuoksemme. Isääni ei sen sijaan ikinä pahemmin kiinnostanut lapsensa, äijä huiteli aina omilla teillään jättäen äitini kasvattamaan neljää lasta käytännössä yksin. (wow! Äitini on todellinen supernainen!) Ei siis ihme etten juurikaan ole väleissä isäni kanssa. Vanhempieni erotessa ollessani n.13-vuotias linjani "mamman tyttönä" korostui entisestään, vaikkakin yritin käydä isänikin luona käymässä. Katkeruus isäni välinpitämättömyyttä kohtaan kuitenkin johti siihen, että pikkuhiljaa aloin vaan olemaan vähemmän yhteyksissä isääni, nyt en edes muista milloin olisin ukolle viimeksi puhunutkaan...Mutta jatketaan jollain vähän kevyemmällä linjalla (en halua alkaa nyt miettimään liikaa ahdistavia asioita kun kellokin on jo kaksi aamuyöllä). Koska sanoin muistelleeni lapsuuttani, niin kerronpa vaikka joistain lapsuusmuistoistani...

Ehkä parhaimpiin muistoihini lapsuudesta kuuluukin kesäreissut Helsinkiin äidin ja sisarusteni kanssa (isähän ei tietenkään lähtenyt sinnekään mukaan). Kävimme muutamana kesänä Korkeasaaren eläintarhassa sekä Linnanmäen huvipuistossa. Vieläkin jaksaa naurattaa (JA HÄVETTÄÄ!) Kuinka pysähdyimme katsomaan Korkeasaaressa emu-lintua. Lintu liikutti päätään todella hauskan näköisesti ja eikö rakas äitini tietenkin alkanut matkimaan linnun liikehdintää. Ensin se tietenkin nauratti, mutta sitten kun huomasin takana olevan joukon aasialaisia turisteja kuvaamassa kameran kanssa! Koitin siinä sitten siskoni ja veljieni kanssa häpeissäni sanoa äidille takana olevan joukko ihmisiä kameran kanssa kuvaamassa äitini "emu-imitaatiota". (Kyllä meinaan meidän mamma sen jälkeen noloistuikin ja paettiin äkkiä paikalta). Kenpä tietää vaikka youtubeen olisikin ladattu video äitini hassuttelusta... Voi että, kyllä vain tuo meidän äiti osaakin olla hupsu <3 

Olin lapsena myös melko läheinen nyt jo edesmenneen Martta-mummoni kanssa. Muistan viettäneeni mummolassani Pihlajavedellä paljonkin aikaa. Monesti myös kyselin äidiltäni "milloin pääsen taas mummon luo". Mummon kanssa tuli aina mentyä kyläkauppaan, katseltua kaunareita (mummon ehdoton lempparisarja), välillä tuli käytyä katsomassa että naapurinyksinään asustelleella isännällä oli kaikki kunnossa (muistan tosin itse pelänneeni hieman tätä Kurttia, olinhan muutoinkin tosi ujo lapsena.) Mummollani oli myös tapana tehdä minulle aina aamupalaksi mannapuuroa, sitäkös olisinkin voinut syödä vaikka mielin määrin. Ja tietty minun oli pakko etsiä aina se tietyn näköinen "lempparilusikka" jolla sen puuron aina söi. (vielä nykypäivänäkin syön mielummin mannapuuroa kuin mitään kaurapuuroja yms.) 

Mummon kuolema vuonna 2004 olikin itselleni melko rankka asia, vaikka silloin olikin suhteellisen nuori asiaa ehkä ihan täysin käsittämään. (jooh, tiedän että piti olla ajattelematta ahdistavia asioita). Muistan vain toki purskahtaneeni itkuun kun mummon kuolinpäivänä muistelimme mummoa sukulaisteni kanssa. Hautajaisissa taas vaan katselin lasittunut katse kasvoillani tapahtumia, jotenkin taisin mennä jonkinlaiseen shokkiin mummon arkun nähtyäni. Hautajaisten jälkeen olinkin monta viikkoa tosi vaisu, siitäkös silloinen luokanopettajani huolestui. 

Minulle päätettiin järjestää tukiperhehenkilö, ikäänkuin "varamummo" eräästä vanhemmasta Iiris-nimisestä naisesta. (ihmettelen kyllä miksi vain minulle tämmöinen asia järjestettiin ja miksi aina vain minä kävin meidän lapsista kyseisen ihmisen luona). Eläinrakas kun olen aina ollut, oli mukavaa mennä Iiriksen luokse kun siellä oli rapsutettavaksi Bouvier-rotuinen koira nimeltä Roope. Iiriksen luona kävin yleensä n. kerran viikossa parin viikon välein viettämässä muutaman tunnin koulun jälkeen. Iiriksen aviomiehen, Tarmon kuoltua äkillisesti saattoi Iiristä tulla nähtyä parikin kertaa viikossa, joskus saatoin jopa olla yötäkin viikonloppuisin. Iiriksen kanssa tuli käytyä myös sirkuksessa ja ähtärin eläinpuistossa, kesällä Iiris otti minut pari kertaa mukaansa mökillekin. Joulun likeillä tuli aina leivottua yhdessä myös pipareita ja joulutorttuja. Kerran käytiin jopa katsomassa jotain teatteriakin Ruovedellä. 

Iiristä tuli nähtyä jopa silloinkin vaikka muutinkin n. 20 km päähän toiselle paikkakunnalle ollessani kolmannella luokalla. Iiris haki minut kylään luokseen n. 2 kuukauden välein silloin, sen verran tärkeä tälle lapsettomalle naiselle olin. Sen jälkeen kun menin yläasteelle ei Iiristä enää tullut nähtyä muutakuin mm rippijuhlissani. Toki Iiris lähetti aina kortteja sekä lahjan jouluna (aina tuli villasukat paketissa). Nyt mietin että onkohan tällä "varamummulla" kaikki kunnossa, kun ei hänestä ole kuulunut mitään, ei edes jouluna..Alkaahan tuolla naisellakin olemaan ikää jo sen 70.v. Niin tai näin, ehkä myöhemmin kirjoittelen taas lisää asioita lapsuudestani yms. muistoistani (sen takia otsikossa part. 1) Kiitos jos jaksoit lukea kirjoitukseni taas parahin lukijani, palaillaan taas seuraavassa tekstissä! -Tiia-

Hetkonen! Voisin vielä tähän loppuun lisäillä joitain kuvia lapsuudestani.

Tonttu-Tiia Iiriksen luona kyläilemässä

Ensimmäisen - tai toisen luokan kaverikuvassa...noi hiukset oli ihan hirveet! Noi housut tais kylläkin olla silloin ne ehdottomat lempparit.

"Miss Keittiö"

Meikäläinen on toheloinnin mestari...

Voi jösses sentään meikäläistä taas...Näköjään ei tätä naikkosta pitäisi päästää keittiöön ollenkaan...Tuli sitten taas laitettua väärä levy päälle liedeltä (ilmankos se aamiaismunakas ei tahtonut millään paistua).  Tällä kertaa kuitenkin huomasin asian ilman suurempaa hässäkkää. Tästä inspiroituneena ajattelinkin jakaa teille tarinan eräästä "läheltä piti" toheloinnistani (luvatkaa ettette kuitenkaan kerro asiasta äidilleni, en haluaisi tuottaa sydänkohtausta rakkaalle mammalle kun saa kuulla miten tytär on miltein saanut katastrofin aikaan kämpässään).
Lukijoilleni kertoakseni että minulle uunista oikean levyn päälle laittaminen tuntuu olevan taitolaji.(Ei siksi että olisin nyt mikään äärimmäisen uusavuton ihminen, mutta hajamielinen ehkä hieman satun olemaan) Ikinä en ole tähän mennessä saanut vielä suurempaa vahinkoa aikaan keittiössäni, vaikka kerran hieman kärysikin meikäläisen kyökissä, hemmetin moinen savu, muttei liekkejä onneksi kuitenkaan. Olin siis silloinkin vahingossa laittanut väärän levyn päälle liedeltä ja tämän väärän levyn päällä ollut nuudelipussi alkoi lämmetessään hieman kärtsäämään (siitä episodista lähtien olen pyrkinyt katsomaan etten enää jätä tavaroita lieden päälle). Olin siis vaan mennyt peilin eteen laittautumaan lätkämatsiin menoa varten ja ajatellut "noh, annanpas ton kattilan nyt rauhassa lämmetä tossa liedellä, kerkee viimeistellä meikin silllävälin". Noh, siinä meikaillessa tuli silloin huomattua kuinka keittiöstä päin alkoi tulla hieman pistävä haju, Keittiööni mennessäni huomasin kuinka kattila on toisella levyllä ja vieressä toisella levyllä nuudelipussi käryttää. Ei siinä silloin auttanut muu kuin äkkiä laittaa levyt kiinni ja nuudelit pois lieden päältä. Sen jälkeen alkoikin hemmetinmoinen tuuletus, muistan paniikissa mananneeni facebookin kautta poikaystävälleni Rikulle kuinka se paha haju ei mukamas lähtisi ikinä pois (rakkaani varmasti sai hyvät naurut toheloinnilleni, vaan osasipa tuo herra myöskin rauhoitella tätä stressiherkkää naistaan...Mitäpä tekisinkään ilman tuota miestäni <3 ). Kyllähän tuo nuorimies oikeasssa olikin ja se käryn haju kotikolosestani lähtikin, josko kuitenkin jouduin missaamaan lätkämatsista ensimmäisen erän. Tuon tapauksen jälkeen menikin pariviikkoa ennenkuin uskalsin liedellä mitään ruokaa valmistaakaan :D(luojan kiitos ei tuolloin kuitenkaan tarvinnut soittaa palokuntaa paikalle, olisin kuollut liiallisen nolostumisen takia)

Ensimmäinen blogitekstini

Vihdoinkin sain tän luotua!

Kauan siinä kestikin, mutta VIHDOINKIN uskaltauduin tekemään oman blogin! Enhän sitä toki ollutkaan kuin yli vuoden pähkäillyt, mutta aina vaan samat asiat on riivannut mieltä "Mikä laittaa blogille nimeksi, Mistä kirjottaisin ja kuka muka minun blogiani lukisi". Vaan nyt, kiitos ystäväni avun sain keksittyä blogilleni nimen, lukija-ongelma selvisi kun sain tietää että edes muutama ihminen olisi innokas lukemaan kirjoituksiani (josko muutenkin kirjoittelen tänne vaan omaksi ilokseni ja purkaakseni ajatuksiani). Kirjoitusteni sisällön suhteen päätin yksinkertaisesti että kirjoitan mitä mieleen tuleekaan, oli se sitten kirjoitus päivästäni tai jostakin itseäni mietityttävästä asiasta. Sain täten myös jotenkin toteutettua tälle vuodelle asettamaani "uudenvuodenlupausta", lupasin itselleni nähkääs että yrittäisin tänä vuonna toteuttaa haaveitani yms. asioita. Tästä on siis hyvä jatkaa eteenpäin.